Depeche Mode. Heidät olen nähnyt livenä kaksi kertaa, ja se ei riitä. Käsien heilutus Never Let Me Down Againin tahtiin on jotain voittamatonta, vaikka kädet puutuvat tunnottomiksi.
Myös Depeche Mode, kuten Duran Duran, on liittynyt elämääni isona osana sekä lapsena, teininä että aikuisena. Lapsuudesta muistan parhaiten ja elävimmin Enjoy the Silencen musiikkivideo. Samaistuin jotenkin Dave Gahanin 'esittämään' kuningashahmoon, joka yksinään raahaa penkkiä jonnekkin kukkulan päälle. Olin kovin koulukiusattu ala-asteella, joten tämä erilainen ja 'kuulumaton' hahmo sai minut samaistumaan siihen erilaisuuteen ja välittyvään yksinäisyyteen.
Teininä (ja aikuisena) myös Depeche Mode liittyi voimakkaasti epätoivoisiin ihastuksiin ja masennuksen tuntemuksiin. 90-luvun alussa ilmestynyt "Songs of Faith and Devotion"-levy puhui suoraan sielulleni. Levy oli tarpeeksi melankolinen, mollisointuinen ja etenkin Walking in My Shoes toi lohtua teinimasennukseeni. Nykyään kyseinen levy toimii yhtenä soundtrackinä päässäni kun ajattelen zombie-kirjaa, jonka aion muka joskus kirjoittaa. Hah hah.
Aikuisena on siis Depeche Modesta sekä soundtrack Zombie Apocalypseen että loppuillan fiilistelyyn, koska mikään ei oikeastaan ole parempaa kuin fiilistellä Depeche Modea keskellä yötä. Niin moni kappale herättää niin suuria tunteita, että sydän meinaa pakahtua. Tätä kirjoittaessani kuvittelen kesäisen auringonnousun, jonka otan vastaan Depeche Modea kuunnellessa. Sitä aikaa jälleen odotellessa.
Depeche Mode. I've have seen them live twice, it's not enough. The feeling of waving your arms until they're numb to Never Let Me Down Again is unbeatable.
Depeche Mode, as Duran Duran, has played a big factor in my life during my childhood, teens and an adult. From my childhood the one song/music video that tops everything is Enjoy the Silence. I identified with Dave Gahans lonely chair-dragging king, who seemed different and a loner. I was bullied all through elementary school (pretty much through all school), so this different character and the loneliness that it displays was very identifiable for me.
As a teen (and an adult) Depeche Mode as well was connected to unrequited love and feelings of depression. The album Songs of Faith and Devotion that came out in the early 90's spoke directly to my souls. The album is melancholic enough, in the manor key and especially Walking in My Shoes brought solace to my teen depression. Nowadays the album is a soundtrack to the imaginary zombie-book I intend to write. Ha ha! :D
As an adult Depeche Mode besides being my Zombie-soundtrack as well as "feeling the music" in the late hours of the night, pretty much nothing is as good as listening to Depeche Mode on high volume late at night/early in the morning. So many of their songs evokes strong feelings, so that it feels like my heart is bursting. While I'm writing this, I'm imaging a summer sunrise and welcoming it to Depeche Mode. Here I am, waiting....
The first song. <3 p="">
From the Songs of Faith And Devotion.
One of the best <3 p="">
No comments:
Post a Comment